Kuoleman kalman kylmät kasvot

Matkustan pitkin Kokemäenjoen uomaa, kuulen vain laineiden liplatuksen ja pääskyjen sirkutuksen. On kaunis ja lämmin päivä eikä taivaalla ole pilvenhattaraakaan. Tällaista hetkeä atk-ohjelmoija ei kovin usein koe. Normaalisti vaalea ja tietokoneen näytön värjäämä ihoni on jo aikeissa ruskettua. Tunnen poltetta ja olkapääni alkavat punoittaa, olisi pitänyt ottaa rasva mukaan.
Veneen pohjalla matkaradioni soittaa hiljaisesti rätisevällä äänellään Anna Puun uusinta. Patterit taitavat olla loppusuoralla, sillä välillä ääni häviää. Rannalta kuuluvat äänet kulkeutuvat vettä pitkin, jotka matkan aikana muuttuvat puuroksi. Yritän parhaani mukaan nauttia lämpimästä kesäpäivästä. On niin rauhallista, että nukahdan. Hätkähdän puolen tunnin kuluttua ja tunnen vihlovan kivun päässäni, auringonpistos pääsi jälleen yllättämään minut.
Saapuessani takaisin rantaan, mielihaluni ottavat minusta vallan ja vaativat kävelemään torille ostamaan appelsiineja. Oranssina kajastava koju näkyy pitkän matkan päähän, josta iloinen myyjä jo tervehtiikin minua. ”Mitä saisi olla?” hän kysyy. Suunnistan katseeni puolelta toiselle ja huomaan seassa täysin vihreän yksilön. Mielihaluni alkavat kadota ja huomautan asiasta myyjälle. Hän pahoittelee ja suostuttelee minut kuitenkin ostamaan muutaman. Kiitän ja siirryn nauttimaan hedelmiäni tuoreelle nurmelle.
Päivä on kulunut erittäin nopeasti ja on aika sulkea silmät ja matkustaa unien ihmeellisiin stratosfääreihin. Alitajunta toimii erikoisesti, miten ihmeessä uneni voi koskea helmikuussa esitettyä Greyn Anatomian jaksoa? Näin siitä vain vilauksen enkä muista kuin Kuoleman kalpeat kasvot havittelemassa syöpäpotilaan sielua. Mielikuvitukseni saa tuulta purjeisiinsa ja se alkaa kuvittaa untani aivan uudella tavalla. Kaikki on pimeää ja hiljaista. Aika on ikään kuin pysähtynyt. Kohtaus imee minut sisäänsä ja katson Kuolemaa silmiin. Käteni alkavat täristä ja kylmä hiki kertyy otsalleni, rintaani puristaa enkä voi hengittää. Kuoleman luisevat kädet ovat ylläni ja puristavat olkapäätäni lujaa. ”On sinun aikasi.”, Kuolema tokaisee. Ei, tämä ei ole totta. Olen täysin terve. Näinkö karma minut palkitsee?
Avaan silmäni ja herään hikisenä ja peloissani unesta, se oli erittäin todentuntuinen. Tarkistan, että rintaani ei purista ja hengitykseni toimii normaalisti. Huoneessa on vielä pimeää enkä näe juuri mitään. Nukahdan nopeasti uudelleen. Aamun koittaessa kello soi ja on aika nousta ylös. Venyttelen aamuväsyneisyyden raajoistani ja suunnistan aamupesulle. Hampaita harjatessani tunnen outoa kipua päässäni, samanlaista kuin saadessani auringonpistoksen. Päätän tarkistuttaa itseni Hämeenlinnan Kekkosenkadulla sijaitsevalla lääkäriasemalla. Valitan lääkärille kasvavista kivuistani aivolohkon vasemmassa puoliskossa. Hän toteaa minun olevan kunnossa ja lähettää minut takaisin kotiin. Pääkivut kuitenkin kasvavat sietämättömiksi. Kurkotan lääkekaapille, etsin paniikissa aspiriinia. Tunnen ohimoissani todella viiltävän kivun ja näköni sumenee. Kaadun polvilleni lattialle ja pitelen päätäni itku kurkussa. Jaloistani häviää tunto enkä pysty liikuttamaan niitä. Koetan huutaa apua, mutta kukaan ei kuule. Ympärilläni on vain autio asunto ja pimeys, joka hiljalleen valtaa näköalani. Vaivun syvään transsiin, josta kukaan ei voi minua enää pelastaa. Olen yksin.