Tunnen, kuinka tuska viiltelee ihooni verisiä jälkiä. Oloni on kuin Jeesuksella ristillä: nääntynyt, tuskissani ja yksin. Silmissäni kajastavat tuhon liekit, jotka hiljaa polttavat aivosolujani pala palalta. Alkoholi on saastuttanut ennen niin viattoman vereni, eikä sitä saa enää mitenkään puhtaaksi.

Istun suihkun lattialla kylmissäni ja verestä punaisena. Itken viiltäviä kyyneliä, jotka raapivat hiljaa rintakehääni pirstaleiksi. Yritän sammuttaa hanaa, joka puskee vihaista vettä päälleni taukoamatta. Ulvahdan kivusta kuuman veden iskeytyessä avoimille haavoilleni.

Olen kuivatellut jo tovin, mutta olen silti märkä. Haisen kuvottavalta, kuin ulosteen ja mädäntyneen lihan sekoitukselta. Se inhottaa minua. Rankaisen itseäni, koska olen ollut ajattelematon, ajattelematon ja säälittävä. Astun ulos kylmään pimeyteen ja jokainen askel tuntuu vapauttavalta. Lasinsirut pirstoutuvat jalkojeni alla ja se tuntuu erityisen hyvältä.

Aion tehdä sen. Nostan itseni viimeisillä voimillani sillan kaiteelle ja annan tuulen piiskata kasvojani. Horjahdan ja putoan syvyyteen. Pidän silmäni auki, jotta voin kokea viimeiset hetkeni. Ruumiini mätkähtää maahan hiljaa tömähtäen ja tunnen, kuinka jokainen luuni murtuu yksi kerrallaan kivun kasvaessa entisestään. Ruumiini on silvottu ja turmeltu, mitään ei ole enää jäljellä. Makaan vain velttona maassa. Pulssini pysähtyy hiljalleen ja odotan viimeisten hetkieni tulevan. Vielä tapaamme, rakkaani.

Ikävä

Aika vierii nopeasti,
Hiljaa, äänettömästi.
Istun yksin ja odotan.

Katson tyhjyyteen hiljaa.
Kyynel valuu madellen poskeani pitkin.
Suru ei lakkaa koskaan.

On pimeää ja hämyisää, tunnelma on erittäin painostava, aivan minun makuuni. Katselen ympärilleni ja huomaan, ettei kukaan ole vienyt vielä vakiopaikkaani. Suunnistan pöytään ja tilaan kylmän ja raikkaan huurteisen. Päivieni ainoa riemu on se, kun saan eteeni täyden lasin kaiken parantavaa mallasjuomaa. Tapanani on nauttia se hitaasti ja maistellen, sillä elämäni ainoat hyvät hetket ovat sen ääressä.

Pyörittelen lasia käsissäni ja katselen siitä heijastuvaa säälittävää peilikuvaani. Olen ihminen, joka velloo itsesäälissä, täysin riutuneena, kuolleena. Sitä koettaa löytää lohtua alkoholista, joka turruttaisi kaikki aistit hetkellisesti. Se on tällä hetkellä parhain idea, sillä mikään muu ei tunnu auttavan ikuiseen katkeruuteeni. Elämä tuntuu tyhjältä, sydämessänikin on suuri aukko. Hän on poissa, eikä tule koskaan takaisin.

Huominen tuntuu mahdottomalta tavoitteelta, eikä haluni elää ole enää suuri. Olen miettinyt useasti kiipeäväni sillan reunalle ja ehkä sen vielä joskus teenkin, kun olen tarpeeksi rohkea. Silloin voisin olla vapaa ja rauhassa, minun ei tarvitsisi enää kärsiä.

Tunnen kuinka tuuli piiskaa ilkeästi kasvojani ja vinkuu korvissani. Tipun niin kuin kivi, nopeasti ja hiljaa. Suljen silmäni ja kuvittelen olevani paremmassa paikassa.

-Tulisiks kattomaan kokkoa, kun pumppu lopettaa soittamisen?
-En oikein ymmärrä tuota perinnettä, minusta se on hölmöä.
-Kai mää saan ees saattaa sut kotiovelle?
-Kiitos, mutta taidan pärjätä itsekin.
-Ootpas omapäinen flikka, mulla on kuule paljon ottajia. Ei sitte jos neidille ei kelpaa!