Matthew

Lasten häilyvät äänet kaikuvat vaimeasti hänen mielessään. Hän tuntee syvän viillon sydämessään eikä voi olla ajattelematta kaikkia noita raukkoja. On kuin heitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Maailma on muuttunut. Kevään tullessa lintujen laulua ei enää kuule eikä sateen kastelema nurmikko tuoksu miltään. Jäljellä on vain kitkerä katku, joka syöpyy hermostoon päivä päivältä enemmän. Onko maailmassa olemassa enää hyvyyttä? Onko maailmassa enää mitään sellaista, joka antaisi edes pienen häivähdyksen siitä, että kaikki tulee olemaan vielä paremmin? Meistä on tullut koneita, jotka palvelevat vain itseään yrittäessään selviytyä karussa todellisuudessa.

Siitä on useampi viikko, kun Edward oli nähnyt toisen ihmisen. Hänen viimeisetkin ihmisyyden rippeet olivat kadonneet ja hänen eleensä muistuttivat enemmän eläintä. Hän nuuhki ja murahteli ja etsi raunioista ruokaa.

On aavemaisen tyyni ilma. Ympärillä on vain aava meri, kilometreittäin roskan täyttämää hiekkaa ja pommien tuhoamaa harmaata metsää. Hänen vatsansa ulvoi nälästä samalla kun hänen kuihtuneet kätensä etsivät jotain ravinnoksi kelpaavaa. Linnutkin koettavat pysyä elossa syömällä rannalle ajautuneita kaloja.

Horisontissa näkyy nopeasti liikkuvien hahmojen silhuetteja. Ne ääntelehtivät kuin korpit ja pitävät korvia huumaavaa meteliä. Raadonsyöjiä. Hän tuntee selkää pitkin kulkeutuvien kylmien väreiden valtaavan koko hänen kehonsa. On pakko suojautua. Ne nuuskivat tarkasti pienimmänkin kiven ja sammaleen. Hän säästyy niiden katseelta ja huokaisee hiljaisesti.

”Selviydy tai olet kuollut, älä luota kehenkään äläkä koskaan katso niitä silmiin.” Nämä olivat viimeiset sanat, jotka Edward kuuli vaimonsa suusta. On sumuinen päivä, täynnä kiljuntaa ja tuskan huutoja. Raadonsyöjät huutavat vihaisesti ja he taistelevat loppuun asti, mutta he ovat liian heikkoja. Heistä ei ole vastusta niille. Annabellan hätääntynyt itku täyttää tilan. Hän on sisukas nainen, mutta tämä oli liikaa hänellekin. Heidän voimansa uupuvat vähitellen ja on pakko antaa myöten. Edwardin sormet irtautuvat hiljalleen hänen vaimostaan. Hänen hahmonsa häviää hiljalleen sumuun.

Tänä aikana Edward oli oppinut taitavaksi metsästäjäksi ja hän tiesikin paikan, josta löytyisi mustikoita. Ne ovat herkullisia ja ne kasvavat aina vain suuremmiksi. Hän pakkaa olemattomat tavaransa ja suuntaa saalistamaan.

Metsän läpi hamuillessaan Edward huomaa kauimmaisen puun juurella pesää muistuttavan risukasan. Hän koettaa kurkistaa varovaisesti sisään ja huhuilla saadakseen vastakaikua. Varjoissa istuu pieni pelokas poika, joka uskaltautuu hiljalleen lähemmäs.
”En minä satuta sinua, tule vain.” – Isäni tapasi sanoa, että älä luota yhteenkään vieraaseen.
”Isäsi oli viisas mies. En minäkään luottaisi.” – Lupaatko, ettet satuta minua?
”Tässä julmassa maailmassa on hyvä olla edes joku, johon voi luottaa.”

Pojan astuessa valoon Edward huomasi hänen kasvojenpiirteiden muistuttavan etäisesti jota kuta. Edward tarkkailee häntä paremmin ja kyselee hänen vanhemmistaan. Poika sanoo joutuneensa eristyksiin heistä monta vuotta sitten, eikä ole nähnyt heitä sen jälkeen.

”Kummallista, hän kävelee ja elehtii samalla tavalla kuin minä. Hän jopa puhuukin samalla tavalla, painottaen viimeistä tavua.”
”Kuule poika.” – Mitä?
”Onko nimesi Matthew?” – Onhan se. Miten niin?
”Tiesitkö, että poikani nimi oli Matthew…”

Edward tiesi, että poika joka hänen edessään seisoi, oli hänen poikansa. Hänen oli mahdotonta pitää tunteitaan kasassa. Purskahtaessaan itkuun ilosta hän rutisti poikaa rajusti. Hän parkaisee ja katsoo Edwardia vihaisesti. Poika työntää hänet pois luotaan ja pinkaisee pakoon. ”Hei, odota!” Edward huudahtaa hänen peräänsä epätoivoisesti, mutta siitä ei ole hyötyä. Hän on jo poissa.

Tuonpuoleisesta palannut

Tänään on lämmin päivä. Meri on tyyni ja vene on seisahtanut täysin paikoilleen keskelle merta. On niin lämmintä ja hiljaista, että voisin nukahtaa. Kalat näykkivät kiusoitellen syöttiä onkeni päässä ja tuntuu turhauttavalta, kun ämpärissä ei ole muuta kuin vettä. Naps! Siima katkeaa ja kiroan mielessäni huonoa tuuriani. Pakkaan tavarani ja lähden soutamaan takaisin rantaan.

Vene lipuu hiljaisesti veden pintaa pitkin enkä pidä minkäänlaista kiirettä. Nautin vain tästä hetkestä. Aurinko paahtaa täysillä siniseltä taivaalta ja on niin kaunista ettei päivän haluaisi ikinä loppuvan. Kuulen rannalta vaimeaa haukuntaa, suuni muovautuu haikeaan hymyyn.
Pyöritän mielessäni tapahtumia uudelleen ja uudelleen ja toivon, että Boogie on nyt paremmassa paikassa. Paikassa, jossa sillä olisi ikuinen varasto siankorvia syötävänään ja monia muita koiria seuranaan.

Koiran elämää

On lämmin kesäpäivä, aallot hakkaavat vaimeasti kallion pintaa ja linnut kutsuvat taivaalla toisiaan. Poika istui laiturin reunalla jalat nilkkoja myöten meressä. Hän katselee tavanomaiseen tapaansa horisonttiin, haaveillen tulevaisuuden monista kiemuroista. Vierestä kuuluu puheen sorinaa ja koira haukahtaa. Vaalea, ruskeilla laikuilla varustettu pieni koira kompuroi hänen viereensä. Se näyttää iloiselta.
− Oletpas hyvällä tuulella, taidat pitää mereltä kulkeutuvasta tuulesta, etkö vain? Koira heilutti häntäänsä edestakaisin innokkaasti ja lipaisi pojan poskea pitkällä kielellään. Sen korvat heiluivat tuulessa hauskasti ja se siristi silmiään.

Se piti luonnosta ja vapaudesta, kuten varmasti jokainen eläin pitää. Siitä näki, miten se päästi kesyttämättömän eläimensä valloilleen, mutta silti se kerjäsi kuin kulkukoira. Se saattoi jahdata lintuja ja yhtäkkiä vaihtaa kohteensa jänikseen. Päivän päätteeksi koira oli niin väsynyt, että se makasi vain tyytyväisenä olohuoneen lattialla.

Koiran ollessa pieni, se oli vielä leikkisä ja jaksoi rähistä 12 tuntiakin. Kun se tuli vanhaksi, se vain nukkui ja innostui vain lenkille lähtemisestä. Isoäitikin syötti sille aina salaa herkkuja, vaikka perhe häntä kuinka kielsi. Se kärsi. Ylenpalttiset herkut eivät olleet hyvästä pienelle koiralle.

Hämmästynyt karvainen olento katselee synkkää hahmoa suurilla silmillään ja nuuhkii sitä varovaisesti. Se murahtaa pelokkaasti ja koettaa perääntyä. Myöhäistä. Sen hengitys lamaantuu ja elintoiminnot hidastuvat sekunti sekunnilta. Suu alkaa vaahdota ja raajat nykiä. Perheen isä pitelee sitä sylissään matkalla rantaan ja hän näppäilee poikansa numeroa puhelimeensa.

− E-en voinut tehdä mitään. Pitelin sitä vain sylissä.
− Se on nyt paremmassa paikassa, eikä sen tarvitse enää kärsiä.

Isä vei koiran eläinlääkäriin, josta sen ruumis saatettiin krematorioon. Tuhkat he saisivat itselleen. Koiran kuolema kosketti koko perhettä, sillä olihan se ollut heidän elämässään yli 8 vuotta. Vanha koirahan se oli epäilemättä, mutta ihmisen näkökulmasta ne vuodet kuluvat aivan liian äkkiä. Yhtenä hetkenä se on vielä pentu, joka tekee tarpeensa hädissään sisälle ja toisena se onkin jo poissa.

Tunnen, kuinka tuska viiltelee ihooni verisiä jälkiä. Oloni on kuin Jeesuksella ristillä: nääntynyt, tuskissani ja yksin. Silmissäni kajastavat tuhon liekit, jotka hiljaa polttavat aivosolujani pala palalta. Alkoholi on saastuttanut ennen niin viattoman vereni, eikä sitä saa enää mitenkään puhtaaksi.

Istun suihkun lattialla kylmissäni ja verestä punaisena. Itken viiltäviä kyyneliä, jotka raapivat hiljaa rintakehääni pirstaleiksi. Yritän sammuttaa hanaa, joka puskee vihaista vettä päälleni taukoamatta. Ulvahdan kivusta kuuman veden iskeytyessä avoimille haavoilleni.

Olen kuivatellut jo tovin, mutta olen silti märkä. Haisen kuvottavalta, kuin ulosteen ja mädäntyneen lihan sekoitukselta. Se inhottaa minua. Rankaisen itseäni, koska olen ollut ajattelematon, ajattelematon ja säälittävä. Astun ulos kylmään pimeyteen ja jokainen askel tuntuu vapauttavalta. Lasinsirut pirstoutuvat jalkojeni alla ja se tuntuu erityisen hyvältä.

Aion tehdä sen. Nostan itseni viimeisillä voimillani sillan kaiteelle ja annan tuulen piiskata kasvojani. Horjahdan ja putoan syvyyteen. Pidän silmäni auki, jotta voin kokea viimeiset hetkeni. Ruumiini mätkähtää maahan hiljaa tömähtäen ja tunnen, kuinka jokainen luuni murtuu yksi kerrallaan kivun kasvaessa entisestään. Ruumiini on silvottu ja turmeltu, mitään ei ole enää jäljellä. Makaan vain velttona maassa. Pulssini pysähtyy hiljalleen ja odotan viimeisten hetkieni tulevan. Vielä tapaamme, rakkaani.

Ikävä

Aika vierii nopeasti,
Hiljaa, äänettömästi.
Istun yksin ja odotan.

Katson tyhjyyteen hiljaa.
Kyynel valuu madellen poskeani pitkin.
Suru ei lakkaa koskaan.

On pimeää ja hämyisää, tunnelma on erittäin painostava, aivan minun makuuni. Katselen ympärilleni ja huomaan, ettei kukaan ole vienyt vielä vakiopaikkaani. Suunnistan pöytään ja tilaan kylmän ja raikkaan huurteisen. Päivieni ainoa riemu on se, kun saan eteeni täyden lasin kaiken parantavaa mallasjuomaa. Tapanani on nauttia se hitaasti ja maistellen, sillä elämäni ainoat hyvät hetket ovat sen ääressä.

Pyörittelen lasia käsissäni ja katselen siitä heijastuvaa säälittävää peilikuvaani. Olen ihminen, joka velloo itsesäälissä, täysin riutuneena, kuolleena. Sitä koettaa löytää lohtua alkoholista, joka turruttaisi kaikki aistit hetkellisesti. Se on tällä hetkellä parhain idea, sillä mikään muu ei tunnu auttavan ikuiseen katkeruuteeni. Elämä tuntuu tyhjältä, sydämessänikin on suuri aukko. Hän on poissa, eikä tule koskaan takaisin.

Huominen tuntuu mahdottomalta tavoitteelta, eikä haluni elää ole enää suuri. Olen miettinyt useasti kiipeäväni sillan reunalle ja ehkä sen vielä joskus teenkin, kun olen tarpeeksi rohkea. Silloin voisin olla vapaa ja rauhassa, minun ei tarvitsisi enää kärsiä.

Tunnen kuinka tuuli piiskaa ilkeästi kasvojani ja vinkuu korvissani. Tipun niin kuin kivi, nopeasti ja hiljaa. Suljen silmäni ja kuvittelen olevani paremmassa paikassa.

-Tulisiks kattomaan kokkoa, kun pumppu lopettaa soittamisen?
-En oikein ymmärrä tuota perinnettä, minusta se on hölmöä.
-Kai mää saan ees saattaa sut kotiovelle?
-Kiitos, mutta taidan pärjätä itsekin.
-Ootpas omapäinen flikka, mulla on kuule paljon ottajia. Ei sitte jos neidille ei kelpaa!

Viimeinen hengenveto

Illalla olisi bingoa, perin leppoisaa ajanvietettä. Sylvia-rouva huuteli jo herra Grangeria viereensä. Ovella seisoi hämmentynyt herrasmies, joka oli pukeutunut asiaankuuluvalla tavalla. Hänellä oli yllään, kuten aina ulos lähtiessään, tyylikäs pikkutakki, samettihousut ja kädessään rannekello, jonka hän kauan aikaa sitten oli voittanut huutokaupasta. Se veti jo viimeisiään – aivan kuten hänkin. Herra Granger katseli maksaläiskien ja ryppyjen peittämiä käsiään ja huokaisi syvään.

Kuoleman kalman kylmät kasvot

Matkustan pitkin Kokemäenjoen uomaa, kuulen vain laineiden liplatuksen ja pääskyjen sirkutuksen. On kaunis ja lämmin päivä eikä taivaalla ole pilvenhattaraakaan. Tällaista hetkeä atk-ohjelmoija ei kovin usein koe. Normaalisti vaalea ja tietokoneen näytön värjäämä ihoni on jo aikeissa ruskettua. Tunnen poltetta ja olkapääni alkavat punoittaa, olisi pitänyt ottaa rasva mukaan.
Veneen pohjalla matkaradioni soittaa hiljaisesti rätisevällä äänellään Anna Puun uusinta. Patterit taitavat olla loppusuoralla, sillä välillä ääni häviää. Rannalta kuuluvat äänet kulkeutuvat vettä pitkin, jotka matkan aikana muuttuvat puuroksi. Yritän parhaani mukaan nauttia lämpimästä kesäpäivästä. On niin rauhallista, että nukahdan. Hätkähdän puolen tunnin kuluttua ja tunnen vihlovan kivun päässäni, auringonpistos pääsi jälleen yllättämään minut.
Saapuessani takaisin rantaan, mielihaluni ottavat minusta vallan ja vaativat kävelemään torille ostamaan appelsiineja. Oranssina kajastava koju näkyy pitkän matkan päähän, josta iloinen myyjä jo tervehtiikin minua. ”Mitä saisi olla?” hän kysyy. Suunnistan katseeni puolelta toiselle ja huomaan seassa täysin vihreän yksilön. Mielihaluni alkavat kadota ja huomautan asiasta myyjälle. Hän pahoittelee ja suostuttelee minut kuitenkin ostamaan muutaman. Kiitän ja siirryn nauttimaan hedelmiäni tuoreelle nurmelle.
Päivä on kulunut erittäin nopeasti ja on aika sulkea silmät ja matkustaa unien ihmeellisiin stratosfääreihin. Alitajunta toimii erikoisesti, miten ihmeessä uneni voi koskea helmikuussa esitettyä Greyn Anatomian jaksoa? Näin siitä vain vilauksen enkä muista kuin Kuoleman kalpeat kasvot havittelemassa syöpäpotilaan sielua. Mielikuvitukseni saa tuulta purjeisiinsa ja se alkaa kuvittaa untani aivan uudella tavalla. Kaikki on pimeää ja hiljaista. Aika on ikään kuin pysähtynyt. Kohtaus imee minut sisäänsä ja katson Kuolemaa silmiin. Käteni alkavat täristä ja kylmä hiki kertyy otsalleni, rintaani puristaa enkä voi hengittää. Kuoleman luisevat kädet ovat ylläni ja puristavat olkapäätäni lujaa. ”On sinun aikasi.”, Kuolema tokaisee. Ei, tämä ei ole totta. Olen täysin terve. Näinkö karma minut palkitsee?
Avaan silmäni ja herään hikisenä ja peloissani unesta, se oli erittäin todentuntuinen. Tarkistan, että rintaani ei purista ja hengitykseni toimii normaalisti. Huoneessa on vielä pimeää enkä näe juuri mitään. Nukahdan nopeasti uudelleen. Aamun koittaessa kello soi ja on aika nousta ylös. Venyttelen aamuväsyneisyyden raajoistani ja suunnistan aamupesulle. Hampaita harjatessani tunnen outoa kipua päässäni, samanlaista kuin saadessani auringonpistoksen. Päätän tarkistuttaa itseni Hämeenlinnan Kekkosenkadulla sijaitsevalla lääkäriasemalla. Valitan lääkärille kasvavista kivuistani aivolohkon vasemmassa puoliskossa. Hän toteaa minun olevan kunnossa ja lähettää minut takaisin kotiin. Pääkivut kuitenkin kasvavat sietämättömiksi. Kurkotan lääkekaapille, etsin paniikissa aspiriinia. Tunnen ohimoissani todella viiltävän kivun ja näköni sumenee. Kaadun polvilleni lattialle ja pitelen päätäni itku kurkussa. Jaloistani häviää tunto enkä pysty liikuttamaan niitä. Koetan huutaa apua, mutta kukaan ei kuule. Ympärilläni on vain autio asunto ja pimeys, joka hiljalleen valtaa näköalani. Vaivun syvään transsiin, josta kukaan ei voi minua enää pelastaa. Olen yksin.

Keltanokka kirjoittajana

Kirjoittamiseni alkoi pienenä – luulisin, että jopa ennen ala-astetta. Silloin tekstini tosin eivät olleet vielä kovin mykistäviä ja aloitinkin pienillä harppauksilla. Oman nimeni raapustaminen taisi olla se aloituskohta kirjoitustaidoilleni, joka muokkasi nykyistä tapaani kirjoittaa. En nimittäin tähän päivään mennessä ole onnistunut kirjoittamaan niin sanottua täydellista tekstiä. Englannin kirjoittamista harjoitan lähes päivittäin ja siksi se tuntuu helpommalta, kuin oman äidinkieleni kirjoittaminen. Ehkä nyt olisi oiva hetki tehdä asialle jotakin.

Ala-asteella järjenjuoksuni oli vielä lapsen tasolla enkä oikeastaan edes muista yhtäkään kirjoitustani niiltä ajoilta. Olenkin hyvin pitkään suhtautunut kirjoittamiseen hällä väliä-asenteella. Yläasteella kirjoitin niitä näitä ja arvosanani roikkuivat seitsikossa. Osasin jotenkin jo kirjoittaa, mutta kieliasuni ja sanavarastoni eivät olleet vielä kovin hienostuneet. Mielikuvitukseni laukkasi teksteissäni valtavasti ja kirjoitin jopa rinnakkaismaailmoista, ihmislihaa syövistä vihreistä örkeistä ja jättiläishämähäkeistä. Nämä olivat varmasti saaneet sytykkeen lukemistani Bert-kirjoista.

Lukiossa äidinkielen aineeni olivat vieläkin sitä samaa keskitasoa kuin yläasteella. Tämä oli osaksi sen ansiota, että kirjoitin melkein aina ohi annetun aiheen. Ihmettelin jopa ylioppilaskirjoitusteni tulosta, sillä olin sentään pärjännyt kursseilla tyydyttävästi. Myöhemmin niihin palatessani ymmärrän olleeni liian naiivi kirjoittamaan vaativia tekstejä ja ajatusmaailmani oli lähempänä peruskoulua kuin ammattikorkeakoulua.

Äitini tapasi sanoa minulle aina, että "lue, poika kirjoja niin sivistyt". Loppuen lopuksi en niitä paljoa lukenut, lukuunottamatta Harry Potter –saagaa. En voi siis sanoa itseäni kovin sivistyneeksi. Alun perin hain kurssille, jotta voisin kehittyä kirjoittajana ja oppisin laittamaan pilkun kaikkiin mahdollisiin väleihin. Toivottavasti kurssi puhaltaa uutta puhtia kirjoittamiseeni.