On pimeää ja hämyisää, tunnelma on erittäin painostava, aivan minun makuuni. Katselen ympärilleni ja huomaan, ettei kukaan ole vienyt vielä vakiopaikkaani. Suunnistan pöytään ja tilaan kylmän ja raikkaan huurteisen. Päivieni ainoa riemu on se, kun saan eteeni täyden lasin kaiken parantavaa mallasjuomaa. Tapanani on nauttia se hitaasti ja maistellen, sillä elämäni ainoat hyvät hetket ovat sen ääressä.

Pyörittelen lasia käsissäni ja katselen siitä heijastuvaa säälittävää peilikuvaani. Olen ihminen, joka velloo itsesäälissä, täysin riutuneena, kuolleena. Sitä koettaa löytää lohtua alkoholista, joka turruttaisi kaikki aistit hetkellisesti. Se on tällä hetkellä parhain idea, sillä mikään muu ei tunnu auttavan ikuiseen katkeruuteeni. Elämä tuntuu tyhjältä, sydämessänikin on suuri aukko. Hän on poissa, eikä tule koskaan takaisin.

Huominen tuntuu mahdottomalta tavoitteelta, eikä haluni elää ole enää suuri. Olen miettinyt useasti kiipeäväni sillan reunalle ja ehkä sen vielä joskus teenkin, kun olen tarpeeksi rohkea. Silloin voisin olla vapaa ja rauhassa, minun ei tarvitsisi enää kärsiä.

Tunnen kuinka tuuli piiskaa ilkeästi kasvojani ja vinkuu korvissani. Tipun niin kuin kivi, nopeasti ja hiljaa. Suljen silmäni ja kuvittelen olevani paremmassa paikassa.