Matthew

Lasten häilyvät äänet kaikuvat vaimeasti hänen mielessään. Hän tuntee syvän viillon sydämessään eikä voi olla ajattelematta kaikkia noita raukkoja. On kuin heitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Maailma on muuttunut. Kevään tullessa lintujen laulua ei enää kuule eikä sateen kastelema nurmikko tuoksu miltään. Jäljellä on vain kitkerä katku, joka syöpyy hermostoon päivä päivältä enemmän. Onko maailmassa olemassa enää hyvyyttä? Onko maailmassa enää mitään sellaista, joka antaisi edes pienen häivähdyksen siitä, että kaikki tulee olemaan vielä paremmin? Meistä on tullut koneita, jotka palvelevat vain itseään yrittäessään selviytyä karussa todellisuudessa.

Siitä on useampi viikko, kun Edward oli nähnyt toisen ihmisen. Hänen viimeisetkin ihmisyyden rippeet olivat kadonneet ja hänen eleensä muistuttivat enemmän eläintä. Hän nuuhki ja murahteli ja etsi raunioista ruokaa.

On aavemaisen tyyni ilma. Ympärillä on vain aava meri, kilometreittäin roskan täyttämää hiekkaa ja pommien tuhoamaa harmaata metsää. Hänen vatsansa ulvoi nälästä samalla kun hänen kuihtuneet kätensä etsivät jotain ravinnoksi kelpaavaa. Linnutkin koettavat pysyä elossa syömällä rannalle ajautuneita kaloja.

Horisontissa näkyy nopeasti liikkuvien hahmojen silhuetteja. Ne ääntelehtivät kuin korpit ja pitävät korvia huumaavaa meteliä. Raadonsyöjiä. Hän tuntee selkää pitkin kulkeutuvien kylmien väreiden valtaavan koko hänen kehonsa. On pakko suojautua. Ne nuuskivat tarkasti pienimmänkin kiven ja sammaleen. Hän säästyy niiden katseelta ja huokaisee hiljaisesti.

”Selviydy tai olet kuollut, älä luota kehenkään äläkä koskaan katso niitä silmiin.” Nämä olivat viimeiset sanat, jotka Edward kuuli vaimonsa suusta. On sumuinen päivä, täynnä kiljuntaa ja tuskan huutoja. Raadonsyöjät huutavat vihaisesti ja he taistelevat loppuun asti, mutta he ovat liian heikkoja. Heistä ei ole vastusta niille. Annabellan hätääntynyt itku täyttää tilan. Hän on sisukas nainen, mutta tämä oli liikaa hänellekin. Heidän voimansa uupuvat vähitellen ja on pakko antaa myöten. Edwardin sormet irtautuvat hiljalleen hänen vaimostaan. Hänen hahmonsa häviää hiljalleen sumuun.

Tänä aikana Edward oli oppinut taitavaksi metsästäjäksi ja hän tiesikin paikan, josta löytyisi mustikoita. Ne ovat herkullisia ja ne kasvavat aina vain suuremmiksi. Hän pakkaa olemattomat tavaransa ja suuntaa saalistamaan.

Metsän läpi hamuillessaan Edward huomaa kauimmaisen puun juurella pesää muistuttavan risukasan. Hän koettaa kurkistaa varovaisesti sisään ja huhuilla saadakseen vastakaikua. Varjoissa istuu pieni pelokas poika, joka uskaltautuu hiljalleen lähemmäs.
”En minä satuta sinua, tule vain.” – Isäni tapasi sanoa, että älä luota yhteenkään vieraaseen.
”Isäsi oli viisas mies. En minäkään luottaisi.” – Lupaatko, ettet satuta minua?
”Tässä julmassa maailmassa on hyvä olla edes joku, johon voi luottaa.”

Pojan astuessa valoon Edward huomasi hänen kasvojenpiirteiden muistuttavan etäisesti jota kuta. Edward tarkkailee häntä paremmin ja kyselee hänen vanhemmistaan. Poika sanoo joutuneensa eristyksiin heistä monta vuotta sitten, eikä ole nähnyt heitä sen jälkeen.

”Kummallista, hän kävelee ja elehtii samalla tavalla kuin minä. Hän jopa puhuukin samalla tavalla, painottaen viimeistä tavua.”
”Kuule poika.” – Mitä?
”Onko nimesi Matthew?” – Onhan se. Miten niin?
”Tiesitkö, että poikani nimi oli Matthew…”

Edward tiesi, että poika joka hänen edessään seisoi, oli hänen poikansa. Hänen oli mahdotonta pitää tunteitaan kasassa. Purskahtaessaan itkuun ilosta hän rutisti poikaa rajusti. Hän parkaisee ja katsoo Edwardia vihaisesti. Poika työntää hänet pois luotaan ja pinkaisee pakoon. ”Hei, odota!” Edward huudahtaa hänen peräänsä epätoivoisesti, mutta siitä ei ole hyötyä. Hän on jo poissa.